Kuva 1: Stockmannin tavaratalon avajaisjuhlallisuudet Pietarissa 1995. Tämä tarkoitti pietarilaisille korkealuokkaisten länsituotteiden saatavuuden räjähdysmäista paranemista ja elämänlaadun kohoamista. Kuvassa etualalla Pietarin silloinen pormestari ja hänen vierellään hiljainen ja huomaamaton apulaispormestari Putin. Avautumisen ja hyvinvoinnin odotukset olivat korkealla ja tuskin pietarilaiset arvasivat, että kuvan hiljainen mies tulisi varjostamaan hyvinvoinnin ja demokratian kehitystä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoitti konkreettisesti Venäjän orastavan demokratiakehityksen pysähtyneen jo kauan sitten ja Venäjän haikailevan neuvostoaikaista suurvalta-asemaa. Ukrainan sodan merkit ja Venäjän aggressiot ovat olleet pitkään nähtävissä, mutta Venäjän aggression suoruus ja häikäilemättömyys Ukrainassa yllätti kansainvälisen yhteisön.
Jälkiviisaana voidaan todeta Putinin hallinnon valmistautuneen sotaan pitkäjänteisesti ja samanaikaisesti Venäjän demokratiaa on määrätietoisesti ajettu alas. Vielä hetki sitten monen mielestä ystävällinen naapuri, jonka kanssa Suomella on vankat taloudelliset ja kulttuuriset siteet on osoittautunut sotaisaksi valtioksi, joka on hylännyt oikeusvaltioperiaatteet.
Mutta miksi Venäjä on valinnut sodan tien?
Sitä valotti Ilkka Arvola erinomaisessa esityksessään Neuvostoliitosta Venäjäksi ja uudestaan Neuvostoliitoksi. Venäjän historiassa toistuu autoritäärisyys ja usko vahvaan johtajuuteen, demokratian vierastaminen sekä tarve globaaliin vastakkainasetteluun. Venäjän on oltava ja esiinnyttävä vahvana ja yhtenäisenä kansakuntana, joka taistelee rohkeasti muuta maailmaa vastaan. Kautta historian opposition tukahduttaminen on johtanut valtion ja nomenklatuurin kyseenalaistamattomaan johtajuuteen ja sen kertomaan viralliseen totuuteen, sananvapauden puutteeseen ja ihmisoikeuksien polkemiseen. Kansa sekä uskoo valtion viralliseen totuuteen että ei uskalla seuraamusten pelossa kyseenalaistaa sitä. Tsaarin Venäjä, Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä koostuu hallitsijoista ja hallittavista ilman valistunutta, vapautta ja vakautta tavoittelevaa keskiluokkaa.
Ilkka Arvolan esitys perustui kronologiseen kuvaukseen merkittävien globaalien tapahtumien vaikutuksista Neuvostoliittoon ja Venäjään ja miten ne ovat vaikuttaneet tai kuvanneet Neuvostoliiton suhdetta mm. Varsovan liittoon, siihen miten kumppaneista tuli Naton jäsenmaita, miten Neuvostoliitto ja Venäjä ovat tulkinneet omaa perustuslakiaan, miten demokratiakehitys ja talous on kehittynyt.
Neuvostoajan suunnitelmatalous ajautui umpikujaan, mikä osaltaan vauhditti Neuvostoliiton hajoamista. Gorbatsovin aikana alkoi varovainen demokratiakehitys, joka vahvistui Jeltsinin Venäjällä. Demokratiapyrkimysten taustalla oli pikemminkin lännen painostus ja taloudellinen tuki. Demokratia, oikeusvaltio ja sananvapaus ei siis ollut hallinnon ensisijainen tavoite, vaikka 90-luvulla siihen oli jossain määrin halua. Demokratiakehityksen osalta oma lukunsa oli suunnitelmatalouden muuttaminen markkinataloudeksi ja valtio-omistusten yksityistäminen.
Yksityistämisprosessi ei synnyttänyt uuttaa keskiluokkaa eikä markkinatalous vakautta. Sen sijaan syntyi uusi omistava luokka ja uusi eliitti osin vanhan nomenklatuurin pohjalta. Putinin lähellä olevat tahot hyötyivät ja näin syntyi Putinille lojaalien oligarkkien ryhmä. Venäjän taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoistuminen jatkui ja demokratiatavoitteet enemmän tai vähemmän haudattiin.
Missä vaiheessa sotaretoriikka korvasi demokratiapuheen?
Merkkejä Venäjän paluusta neuvostotyyppiseen diktatuuriin ja harvainvaltaan näkyi jo Putinin varhaisissa toimenpiteissä ja puheenvuoroissa. Presidentin virkaanastumispuheen sisälle vuonna 2000 oli kirjoitettu neuvostoajalta tuttuja elementtejä kuten presidentin lähes rajaton valta, venäläisten eduista huolehtiminen myös Venäjän rajojen ulkopuolella. Samankaltaisia ilmaisuja Venäjään historiallisesta suurvaltaroolista ja ylivertaisesta kulttuurista kuultiin 2002. Ensimmäinen puhe, jossa läntinen yhteisö todettiin uhaksi tapahtui 2007, jolloin Putin paheksui lännen ylivaltaa ja yksinapaista maailmanjärjestystä. Sotaretoriikka ja oikeusvaltion vähättely oli siis nähtävissä jo 2000 ensimmäisinä vuosina, paljon ennen Etelä-Ossetiaa, Georgiaa tai Ukrainaa.
Arvolan kronologisesti etenevä esitys kertoi kaikille tutuista ilmiöstä, mutta myös vähemmän tunnetuista, mutta merkittävästi Venäjän nykyhallinnon ajatteluun vaikuttaneista asioista sekä Venäjän ja muun globaalin kehityksen välisistä yhteyksistä. Esitystä elävöitti Arvolan henkilökohtainen Venäjän tuntemus ja anekdootit Stockmannin Venäjän toiminnan käynnistämisestä, jossa neuvostoaikaiset ja Venäjän uudet toimintakulttuurit asettivat merkittäviä haasteita eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneelle liiketoiminnalle.
Yhteenvetona voi todeta, että niin Neuvostoliitto kuin Venäjä suhtautuu autoritäärisesti, alisteisesti ympäristöönsä. Kysymys kuuluu, miten Venäjä voisi irrottautua historiallisesta painolastistaan. Miten demokratia voisi juurtua, kun ajatus demokratiasta on korvattu yksinvaltaisuudella. Vilkkaan keskustelumme päätteeksi totesimme, että on hyvin vaikea nähdä ratkaisua, joka johtaisi vakaaseen ja pysyvään demokratiaan.
Kuva 2: Ulkomisteri Haavisto puhuu Maanpuolustuskurssiyhdistyksen kokouksessa
Vielä samana iltana Maanpuolustuskurssiyhdistyksen vuosikokouksen yhteydessä ulkoministeri Haavisto piti Max Jakobson Memorial Lecturen Venäjästä sekä laajemmin Suomen turvallisuustilanteesta. Näin iltapäivä jatkui samojen kysymysten parissa kuin aamupäivä.
Ministeri Haaviston esityksen lähtökohtana oli Max Jakobsonin vuonna 1996 vastaavassa vuosikokouksessa pitämä puhe. Haavisto avasi esityksensä Jakobsonin sitaatilla, jossa avattiin Venäjän yhteiskunnan ristiriitaisia tavoitteita. Toisaalta Venäjän tavoitteena on lisätä demokratiaa ja avointa yhteiskuntaa, mutta toisaalta yhteiskunta on taantunut ja autoritaarinen. Jakobson esitti kysymyksen kumpi näistä tavoitteista tulee olemaan lähivuosina vallitseva. Jakobsonin näkemyksen mukaan demokratiakehitys on varsin ohut verrattuna yhteiskunnan konservatiivisuuteen ja haluttomuuteen uudistua.
Ministeri Haavisto totesi Jakobsonin epäilyksen saaneen konkreettisen vahvistuksen, Venäjän orastava demokratiakehitys jäi vaatimattomaksi ja voimapolitiikasta muodostui myös Venäjän politiikan kulmakivi. Venäjällä olleet reformistiset tavoitteet jäivät restauroivien tavoitteiden jalkoihin.
Haavisto totesi Venäjän ottaneen merkittäviä riskejä, niin oman sotilaallisen suorituskyvyn kuin kansainvälisestä yhteisöstä sulkemisen suhteen. Näyttää ilmeiseltä, että Putinin hallinto ei uskonut riskien realisoituvan. Rauhantyön kannalta on tärkeä löytää niitä pieniä askeleita, jotka edes paikallisesti hillitsevät sodan tuhoa. Ministeri Haavisto ei usko, että tilanne normalisoituu nopeasti, eikä näe instituutioiden kuten ETYj:n ja YK:n roolia vahvana rauhanpyrkimyksissä. Keskeinen kysymys lähitulevaisuudessa on Kiinan rooli, näkeekö Kiina tässä tilaisuuden kohottaa profiiliaan lännen silmissä vai uuden pelin mahdollisuuden?
Ukrainan sodalla on myös muita kuin suoria poliittisia vaikutuksia. Ukrainan sota synnyttänee poikkeuksellisen nälänhädän, kuormittaa taloutta ja vaikeuttaa energian saatavuutta. Seuraukset ovat arvaamattomia alkaen mahdollisesta nälänhädän aiheuttamasta pakolaiskriisistä. Toisaalta energialähteiden uudistamistarpeet vauhdittuivat ja kannustavat energia tuotannon globaaliin vihreään siirtymään.
Suomen kohtalona on elää arvaamattoman naapurin vieressä. Max Jakobson päätti vuoden 1996 puheensa kysymykseen: Suomen on lähivuosina tehtävä historiallinen valinta suhteessa Venäjään. Vältämmekö selkkauksia Venäjän kanssa sekä sopimuksia, joita Venäjä ei hyväksy. Vai vältämmekö Venäjän uhkaa kansainvälisin sopimuksin ja yhteistyömuodoin.
Max Jakobsonin melkein 30 vuotta sitten tekemään relevanttiin kysymykseen on saatu vastaus. Ministeri Haavisto vastasi siihen kysymyksellä: Jos nyt ei ole Suomen turvallisuusympäristössä tapahtunut sitä ratkaisevaa muutosta, jonka takia Nato-optio käytetään, niin mikä se muutos sitten olisi?
Ulkoministeri päätti esityksensä uudelleen Max Jakobsonin sitaattiin: Suomen on syytä tehdä yhteistyötä Naton kanssa ja varmistaa, että mahdollisen turvallisuustilanteen muutoksen yhteydessä meillä on todellinen Nato-optio. Tämän sitaatin jälkeen Haavisto vakavoitui entisestään ja kysyi: Jos tämä ei ole Nato-option kannalta se oleellisesti muuttunut turvallisuustilanne, niin mikä?
Ulkoministeri Haaviston esitys yllätyksettömästi keskittyi Ukrainaan ja Nato-hakemukseen. Nykytilan arviointi oli luonteva jatko Arvolan esitykselle, jossa pääpaino oli Venäjän lähivuosien kehityksen aiheuttama ulkopoliittisen jatkumon katkeaminen ja tarve uudenlaiselle paradigmalle.